Ihmiset ovat itsekkäitä. Ystävä, perhe, parisuhteet – mikä niistä todella on olemassa sen vuoksi, että haluaisimme toisillemme hyvää? Jopa epäitsekkyyden loistelias esimerkki, läheistensä eteen pyyteettömästi uhrautuva marttyyri, käyttää näennäistä hyväsydämisyyttään vain voidakseen pitää lähipiirinsä vallassaan; kukapa voisi hylätä ihmistä, joka ajattelee ainoastaan läheistensä parasta, eikä koskaan pyydä itselleen mitään.

Perhe hankitaan, ettei olo tuntuisi yksinäiseltä, parisuhteessa ollaan, jotta tuntisi itsensä onnelliseksi ja ystävien on tarkoitus korvata tai täydentää kahta edellä mainittua, mikäli niiden muodostamisessa tai ylläpitämisessä on ongelmia. Kun jokin näistä yhteiselon perusmuodoista epäonnistuu täyttämään sille annetut odotukset, se päätetään. Parisuhteesta on helppo lähteä kävelemään, ystäviä saa aina uusia ja perhe-elämänkin voi vaihtaa viikonloppuvanhemmuuteen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En enää usko, jos joku sanoo tekevänsä jotain jonkun toisen puolesta. Väite siitä, että ihmissuhteissa uhrauduttaisiin toisen eteen tai pyyteettömästi välitettäisiin toisesta, on puppua. Jokainen tuijottaa omaan napaansa, hakee ihmissuhteistaan, etenkin parisuhteesta (ja sen lieveilmiöistä, kuten perheestä), täydennystä muuten jollain tavalla puutteelliselta tuntuvaan elämäänsä. Niin sanottu toisen eteen uhrautuminen tyydyttää kunkin omia tarpeita saada kiitosta, rakkautta tai valtaa.

Väitti kukin mitä väitti, tosipaikassa maailmankaikkeudessa on olemassa vain yksi oikeasti merkittävä ihminen: minä.

Ja siksi olen rikki.