Pitääkö entisen kumppanin kanssa pysyä ystävänä suhteen jälkeen? Tilanne lienee selvä, mikäli ero on tapahtunut
a) yhteisymmärryksessä, mikä lienee paras lähtökohta ystävyyden rakentamiselle
b) toisen vakavan virheen vuoksi, siis vaikkapa pettämisen tai väkivallan. Tällöin ystävyyshaaveet voidaan oletettavasti haudata sen enempää asiaa haikailematta. (Tässä tietenkin mahdolliset yhteiset lapset mutkistavat tilannetta, mutta lasketaan tällä kertaa lapset pois yhtälöistä muutenkin hankalan tilanteen selkeyttämiseksi.)

Useimmiten kuitenkin lienee kyse tilanteesta, jossa toinen osapuoli on päättänyt suhteen yksipuolisella päätöksellä, mutta sen suurempaa katkeruutta ei suhteen osapuolien välillä ole. Mitä tällöin tehdään?

Jättäjä usein pyytää, että ystävyys voitaisiin erosta huolimatta säilyttää. Joskus hekin tajuavat, ettei ystävyys ole ehkä mahdollista välittömästi suhteen päättymisen jälkeen, mutta he toivovat jossain vaiheessa sen kuitenkin tapahtuvan. Mielestäni tämä on hyvin ymmärrettävää: jättäjä kokee syyllisyyttä suhteen päättymisestä ja siitä, että tuli satuttaneeksi ihmistä, josta on ainakin joskus välittänyt niin paljon, että on halunnut tämän kanssa seurustella. Jättäjä koettaa olla kiltti jätetylle lievittääkseen omaa syyllisyydentuntoaan. Kyse on siis eräänlaisesta synninpäästöstä. Kun jätetty hyväksyy ystävyystarjouksen, hän osoittaa, että on hyväksynyt eron ja uuden tilanteen, joka siitä seuraa. Ystävyydellä jätetty osoittaa jättäjälle, ettei hänellä ole ikäviä tunteita tätä kohtaan, vaan hän on yhä ystävyyden arvoinen.

Jätetty taas voi toimia useilla eri tavoilla. Hän voi hyväksyä ystävyyden tai pyytää sitä toivoen, että yhdessä vietetty aika saisi jättäjän muistamaan suhteen hyvät puolet ja palaamaan takaisin suhteeseen. Hän saattaa toivoa ystävyyttä myös osoittaakseen (tai useimmiten varmaankin esittääkseen), ettei ero häneen oikeastaan sattunut, ettei jättäjä kyennyt haavoittamaan häntä. "Nyt olemme ystäviä ja näin on parempi" hän saattaa tokaista (teko)hymynsä takaa. Hän saattaa kieltäytyä ystävyydestä joko kostonhalusta (koska jätetty tietää, että ystävyys helpottaa jättäjän syyllisyydentuntoa, hän ei halua ystävyyttä tai jätetty haluaa pudottaa jättäjän pois heidän yhteisestä kaveripiiristään asettamalla ystävät asemaan, joissa heidän tulee valita jätetyn ja hänen ex-kumppaninsa välillä) tai yksinkertaisesti siitä syystä, että ero sattuu liikaa, eikä entisen kumppanin kanssa halua olla tekemisissä.

Otetaan tarkempaan tarkasteluun viimeinen vaihtoehto. Mikäli jätetty päättää kieltäytyä ystävyydestä vedoten siihen, että ystävyys tuntuisi liian tuskalliselta, jää ilmaan roikkumaan usein ajatus siitä, että ystävyyteen kuitenkin päädyttäisiin myöhemmin, kunhan tunteet ovat asettuneet. Onko se mahdollista? Koska tämä myöhemmin on? Onko ystävyys entisten kumppanien välillä edes toivottavaa, mikäli ei ole yhteisiä lapsia, joiden vuoksi tulisi olla ainakin puheväleissä? Saako yhteiset ystävät asettaa kiusalliseen tilanteeseen kieltäytymällä ystävyydestä exän kanssa? Miksi ystävyys olisi toivottavaa? Voiko entisen kumppanin kanssa edes päätyä tilanteeseen, jossa rakkaussuhde unohdetaan ja tilalle astuu platoninen ystävyys? Eikö mukaan jää aina kyräilyä ja toisen uusien kumppanien inhoamista?

Miksi ei saa vain unohtaa?

Ihmiset ovat itsekkäitä. Ystävä, perhe, parisuhteet – mikä niistä todella on olemassa sen vuoksi, että haluaisimme toisillemme hyvää? Jopa epäitsekkyyden loistelias esimerkki, läheistensä eteen pyyteettömästi uhrautuva marttyyri, käyttää näennäistä hyväsydämisyyttään vain voidakseen pitää lähipiirinsä vallassaan; kukapa voisi hylätä ihmistä, joka ajattelee ainoastaan läheistensä parasta, eikä koskaan pyydä itselleen mitään.

 

Perhe hankitaan, ettei olo tuntuisi yksinäiseltä, parisuhteessa ollaan, jotta tuntisi itsensä onnelliseksi ja ystävien on tarkoitus korvata tai täydentää kahta edellä mainittua, mikäli niiden muodostamisessa tai ylläpitämisessä on ongelmia. Kun jokin näistä yhteiselon perusmuodoista epäonnistuu täyttämään sille annetut odotukset, se päätetään. Parisuhteesta on helppo lähteä kävelemään, ystäviä saa aina uusia ja perhe-elämänkin voi vaihtaa viikonloppuvanhemmuuteen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En enää usko, jos joku sanoo tekevänsä jotain jonkun toisen puolesta. Väite siitä, että ihmissuhteissa uhrauduttaisiin toisen eteen tai pyyteettömästi välitettäisiin toisesta, on puppua. Jokainen tuijottaa omaan napaansa, hakee ihmissuhteistaan, etenkin parisuhteesta (ja sen lieveilmiöistä, kuten perheestä), täydennystä muuten jollain tavalla puutteelliselta tuntuvaan elämäänsä. Niin sanottu toisen eteen uhrautuminen tyydyttää kunkin omia tarpeita saada kiitosta, rakkautta tai valtaa.

 

Väitti kukin mitä väitti, tosipaikassa maailmankaikkeudessa on olemassa vain yksi oikeasti merkittävä ihminen: minä.

 

Ja siksi olen rikki.